Metsätalouden perusteet ja käsitteet

Peruskäsitteitä

Metsätalousmaan luokitus

Puuston kehitysluokat

Vesitalouden järjestelyt

Peruskäsitteitä

Suomessa metsänhoito ja metsätalous perustuvat metsikkötalouteen, jossa metsäaluetta tarkastellaan joko tasaikäisinä tai eri-ikäisrakenteisina metsiköinä (kuvioina).

Metsikkö on metsätaloudessa metsän osa, joka on jonkin ominaisuutensa perusteella erotettavissa ympäröivästä metsästä. Erottavana ominaisuutena voi olla puuston ikä, puulajit, kasvupaikan viljavuus tai muu vastaava tekijä. Metsikkö on metsän käsittelyn perusyksikkö ja se on biologinen käsite. Ekologisessa tarkastelussa sen lähikäsite on metsäekosysteemi.

Kuvio tai metsikkökuvio on teknis-taloudellinen käsite. Se on subjektiivisesti rajattu alue metsässä, jonka alueella on yhtenäinen toimenpidetarve. Kuvio on pienin metsätalouden suunnittelussa käytetty yksikkö. Monesti metsiköllä ja kuviolla tarkoitetaan likimain samaa aluetta metsässä.

Metsälö käsittää yhden tai useamman metsäpalstan, joka kuuluu samalle omistajalle. Se on taloudellinen ja hallinnollinen käsite.

Metsätalousmaan luokitus

Metsätalousmaa

Suomen maapinta-alasta (30,4 milj. ha) on metsätalousmaata 26,3 miljoonaa hehtaaria. Metsätalousmaa luokitellaan puuntuotoskykynsä mukaan metsämaahan (20,1 milj. ha), kitumaahan (2,7 milj. ha) ja joutomaahan (3,3 milj. ha). Lisäksi metsätalousmaahan kuuluu 0,2 miljoonaa hehtaaria ns. muuta metsätalousmaata. Metsätalousmaahan sisältyy sekä puuntuotantoon käytettävissä oleva että sen ulkopuolelle jäävä maa.

• Metsämaalla puusto kasvaa vähintään 1 m3/ha vuodessa.
• Kitumaa on yleensä kivistä tai suoperäistä maata, jolla puuston keskikasvu on alle 1 m3/ha, mutta vähintään 0,1 m3/ha vuodessa.
• Joutomaa on luontaisesti lähes tai täysin puuton alue ja sen puuntuotoskyky on alle 0,1 m3/ha vuodessa.
• Muu metsätalousmaa sisältää metsäautotiet, metsätalouden pysyvät varasto- ja tonttialueet jne.

Kivennäismaat ja suot

Metsätaloudessa tärkeä metsien luokitteluperuste on kasvupaikan maaperä. Sen perusteella kasvupaikat jaetaan kivennäismaihin (noin 70 % metsätalousmaasta) ja soihin (noin 30 %). Kivennäismaasta käytetään myös nimityksiä kangasmaa tai kangas ja suosta vastaavasti nimitystä turvemaa.

Kankailla kivennäismaan pinnalla on yleensä vain ohut kangashumuskerros (syntynyt kasvien ja pieneliöiden jätteistä). Paksuimmillaan, paksusammal kuusikoissa ja kunttaantuneilla tuoreilla kankailla, maatumatonta kangashumusta on 20–30 cm. Karuimmilla kankailla humuksen muodostaa ohut kerros lähes hajoamatonta kariketta. Lehdoissa taas humuksen hajoaminen on nopeaa ja maan pintaan muodostuu multakerros.

Vetiselle kivennäismaalle voi muodostua laikuittain suokasvillisuutta. Jos suokasvit peittävät 20–25 % pinta-alasta, puhutaan soistuneesta kivennäismaasta. Kun suokasvillisuuden määrä on 25–75 %, mutta turvekerros on alle 30 cm paksu, on kyseessä soistuma. Se on kivennäismaan ja suon välimuoto.

Suoksi kasvupaikka luokitellaan silloin, kun turvekerroksen paksuus on vähintään 30 cm tai pintakasvillisuudesta yli 75 % on suokasveja. Tyypillistä suokasveja ovat rahkasammalet, suovarvut (esim. juolukka ja suopursu) ja sarat. Puuston ja aluskasvillisuuden perusteella suot jaetaan suotyyppiryhmiin, joita ovat korvet, rämeet, nevat ja letot.

• Korpi on puustoinen suo, jonka pääpuulaji on yleensä kuusi tai jokin lehtipuu.
• Räme on puustoinen suo, jonka pääpuulaji on yleensä mänty.
• Letto on avosuo, jolla esiintyy nk. lettolajeja eli ruskosammalia ja vaateliaita ruohoja.
• Neva on avosuo, jolla ei kasva yksittäisiä tai pieniä laikkuja enempää nk. lettolajeja.

Suomen noin 9 miljoonasta suohehtaarista 5,3 milj. hehtaaria on ojitettu. Ojitetut suot luokitellaan kuivatusasteen mukaan ojikoiksi, muuttumiksi ja turvekankaiksi.

• Ojikko on äskettäin ojitettua suota. Sen pintakasvillisuus vastaa luonnontilaisen suon kasvillisuutta. Puuston kasvu ei ole vielä elpynyt tai puuttoman alueen metsittyminen on vielä vaillinaista.
• Muuttuma on ojituksen vaikutuksesta kasvillisuudeltaan jo selvästi muuttunut suo. Suokasvillisuus on silti vielä vallitsevaa. Puuston kasvu on selvästi elpynyt tai avosuon metsittyminen on lähes täydellistä.
• Turvekankaalla kivennäismaiden kasvillisuus on vallitsevaa ja puuston kasvu on täysin elpynyt. Metsänkäsittelyssä turvekankaat rinnastetaankin ravinteisuudeltaan vastaaviin kivennäismaihin. Maaperän ominaisuudet ovat kuitenkin erilaiset kuin kivennäismailla, joten esimerkiksi suositeltavat puulajisuhteet ja uudistamismenetelmät saattavat olla kivennäismaista poikkeavia.

Kasvupaikat

Käytännön metsätaloudessa kasvupaikkojen luokittelun peruste on metsämaan tai suon viljavuus. Viljavuuden mukaan määritellään kasvupaikkatyyppi, joka on maaperän kasvutekijöiden, eli ravinteiden, rakenteen ja kosteuden summa. Ratkaisevin luokitusperuste on maan ravinteisuustaso. Soilla myös ns. ekohydrologia, jolla ymmärretään suolle tulevan veden määrän ja laadun ajallista ja paikallista vaihtelua, määrää kasviyhdyskuntien rakenteen.

Kasvillisuusvyöhykkeittäin kasvupaikkatyypit tarkentuvat metsä- ja suotyypeiksi.

Kangasmaiden kasvupaikka- ja metsätyypit

Kangasmailla on kasvupaikkatyyppejä kuusi: lehdot, lehtomaiset kankaat, tuoreet kankaat, kuivahkot kankaat, kuivat kankaat ja karukkokankaat. Luokitus kattaa koko maan. Sekä Hankoniemellä että Inarissa kasvaa männiköitä kuivahkolla kankaalla. Pelkän kasvupaikkatyypin perusteella ei voida määrittää maapohjan puuntuottokykyä, koska siihen vaikuttaa myös ilmasto.

Metsäkasvillisuusvyöhykkeittäin kasvupaikkatyypit tarkentuvat metsätyypeiksi. Metsätyyppi kuvaa maapohjan puuntuottokykyä, koska sen määräytymiseen vaikuttaa kasvupaikkatyypin lisäksi vallitseva ilmasto.

Kasvupaikkatyypit

Lehdot ovat reheviä, multapohjaisia kasvupaikkoja. Pintakasvillisuudelle ominaisia ovat leveälehtiset lehtosammalet, kookkaat ja monilajiset ruoho- ja heinäkasvit sekä saniaiset. Lehdoissa kasvaa myös lehtopensaita kuten lehtokuusama, koiranheisi, näsiä ja pähkinäpensas. Lehtoja tavataan purojen varsilla, rehevillä rinnemailla ja rannoilla, erityisesti kalkkiseuduilla. Kangasmetsien alasta lehtoja on Etelä-Suomessa noin 1,5 % ja Pohjois-Suomessa alle 0,5 %. Aiemmin lehtoja on ollut enemmän, mutta huomattava osa niistä on raivattu pelloiksi.

Lehtomaisilla kankailla on runsaasti ruoho- ja heinäkasvillisuutta. Maan pinnalla olevan kangashumuksen (syntynyt kasvien ja pieneliöiden jätteistä) alla on multamainen maatunut kerros. Lehtomaiset kankaat ovat rehevien moreeni- ja savimaiden kasvupaikkatyyppejä. Etelä-Suomessa lehtomaisia kankaita on noin 25 % ja Pohjois-Suomessa vajaa 3 % kangasmetsien pinta-alasta.

Tuoreet kankaat ovat seinäsammal- ja varpukankaita. Kangashumuskerros (syntynyt kasvien ja pieneliöiden jätteistä) on vain osittain hajonnut ja se on kivennäismaasta selvästi erillään. Tuore kangas on keskihyvien, kohtalaisesti hienoja aineksia sisältävien moreenimaiden kasvupaikkatyyppi. Etelä-Suomessa valtavarpu on mustikka, Pohjois-Suomessa vastaavassa asemassa voi olla myös puolukka. Heiniä on runsaasti. Biologisesti vahvin puulaji on kuusi, vaikka sekametsät voivat olla yleisiä. Tuoreiden kankaiden osuus kangasmetsistä vaihtelee eteläisen Suomen 45 %:sta Pohjois-Suomen 40 %:iin.

Kuivahkoilla kankailla maanpintaa peittää paksuhko, alustastaan selvästi erottuva raakahumuskerros (syntynyt kasvien ja pieneliöiden jätteistä). Seinäsammal ja puolukka muodostavat yhtenäisen pohjakerroksen. Jäkälää esiintyy sitä runsaammin, mitä pohjoisemmaksi siirrytään. Ruoho- ja heinälajeja on vähän ja niitä esiintyy harvassa. Pohjois-Suomessa varpukerroksessa kasvaa lisäksi variksenmarjaa ja mustikkaa, kosteilla mailla myös suopursua ja juolukkaa. Kuivahkot kankaat ovat laihoja, vähän hienoja aineksia sisältäviä moreenimaita tai hiekka- ja someromaita. Ne ovat tyypillisiä männyn kasvupaikkoja. Etelä-Suomessa tavataan kuivahkoja kankaita noin 25 % kangasmetsistä, Pohjois-Suomessa niitä on lähes 50 %.

Kuivat kankaat ovat jäkälä- ja varpukankaita. Maaperä on hiekkaa tai someroa, harvoin moreenia. Kuivan kankaan varvusto on kanervavaltaista, ruohoja ja heiniä on niukasti. Jäkälää on vähintään yhtä runsaasti kuin sammalia. Humuskerros (syntynyt kasvien ja pieneliöiden jätteistä) on ohut ja heikosti maatunut. Pohjois-Suomessa varvustoon kuuluu myös variksenmarja. Näin karulla maaperällä kasvaa männytkin vain tyydyttävästi. Kuivia kankaita on metsämaasta Etelä-Suomessa noin 2 % ja Pohjois-Suomessa liki 10 %.

Karukkokankaat ovat jäkäläkankaita, joille on ominaista muun pintakasvillisuuden lähes täydellinen puuttuminen. Humuskerros on erittäin ohut koostuen lähinnä jäkälän jäännöksistä ja puuston karikkeesta. Puusto on harvaa, aukkoista eri-ikäistä männikköä. Karukkokankaita ei juuri ole maan eteläisissä osissa ja pohjoisessakin vain noin 0,2 % metsäalasta.

Metsätyypit

Metsäkasvillisuusvyöhykkeittäin kasvupaikkatyypit tarkentuvat metsätyypeiksi. Metsätyyppi kuvaa maapohjan puuntuottokykyä, koska sen määräytymiseen vaikuttaa kasvupaikkatyypin lisäksi vallitseva ilmasto. Sama kasvupaikkatyyppi on siis eri metsätyyppi eri kasvillisuusvyöhykkeellä. Tärkeimmät metsätyypit eli kasvupaikkatyypit kasvillisuusvyöhykkeittäin ovat lueteltuna seuraavassa taulukossa:

Suotyypit

Myös suotyyppijärjestelmä perustuu metsätyyppiteoriaan: kilpailun vallitessa syntyvä kasviyhdyskunta kuvastaa ympäristötekijöiden yhdistelmää. Soilla ns. ekohydrologia, jolla ymmärretään suolle tulevan veden määrän ja laadun ajallista ja paikallista vaihtelua, määrää kasviyhdyskuntien rakenteen. Vaihtelu on suurta, minkä vuoksi suotyyppejäkin on kuvattu suuri määrä verrattuna metsätyyppeihin.

Suotyyppi on metsätyyppiä suppeampi, kasvupaikka- ja sukkessioekologisesti tarkempi ja täsmällisemmin kasvillisuuden avulla määriteltävä yksikkö kuin metsätyyppi. Sama suotyyppi voi esiintyä sekä etelässä että pohjoisessa, vaikkakin tietyt tyypit ovat luonteenomaisia tietyille luonnonmaantieteellisille alueille.

Suot jaetaan pientopografian (mätäs/painanne) ja puuston runsauden perusteella aitoihin puustoisiin suotyyppeihin, avosoihin ja näiden välimuotoihin eli sekatyyppeihin.

Suotyypit voidaan rinnastaa melko hyvin kangasmaiden kasvupaikkatyyppeihin metsäojituksen jälkeisen sukkessiotuloksen, turvekangastyypin, kautta:

Aidot puustoiset suotyypit

Lehtokorvet (LhK) ovat ohutturpeisia soita, jotka tunnistetaan suurikokoisten ruohojen, lähinnä saniaisten perusteella. Ruohokangaskorpi (RhKgK) on ohutturpeinen lehtomaisen kankaan soistuma. Ruohokorvet (RhK) ovat edellisiä märempiä ja paksuturpeisempia, yleisilmeeltään ryteikköisiä kuusi- ja lehtipuuvaltaisia suotyyppejä.

Kangaskorvet (KgK) ja mustikkakorvet (MK) ovat yleensä kuusivaltaisia, joissa on lehtipuita sekapuina. Näillä suotyypeillä on usein tuoreen kankaan ruohoja.

Puolukkakorvissa (PK) kasvaa mustikan ja puolukan lisäksi laikuittain rämevarpuja. Pallosarakorvet (PsK) ovat pohjoisia suotyyppejä, joilla kasvaa myös rämekasvillisuutta – niistä käytetään myös nimeä rääseikkökorpi (RäK). Lisäksi erotetaan puolukkakangaskorpi (PKgK) ja pohjoisessa rääseikkökangaskorpi (RäKgK).

Korpirämeet (KR) ovat välittäviä tyyppejä korpien ja rämeiden kasvillisuudessa. Pallosararämeiden (PsR) esiintyminen on painottunut Suomen pohjoispuoliskoon. Kangasrämeet (KgR) ovat ohutturpeisia soita, joilla rämevarvusto voi olla rehevää.

Isovarpurämeet (IR) ovat melko järeää, mutta harvaa männikköä kasvavia paksuturpeisia soita. Kuusi ja hieskoivu ovat kitukasvuisia. Rahkarämeitä (RaR) puolestaan luonnehtii lähes yhtenäinen ruskorahkasammalmatto. Niiden puusto on kitukasvuista mäntyä.

Sekatyypit ja avosuot

Varsinaisten lettokorpien (VLK) puusto on melko kookasta harvassa kasvavaa kuusta. Koivua ja muita lehtipuita sekä katajaa esiintyy yleisesti. Koivulettokorven (KoLK) eli koivuleton (KoL) puusto on lähes kokonaan hieskoivua, joka kasvaa mättäillä vesasyntyisinä ryhminä. Usein sillä kasvaa myös katajaa. Varsinaiset lettorämeet (VLR) kasvavat melko kookasta mäntyä. Koivua, kuusta ja leppää on usein sekapuina. Rahkaiset lettorämeet (RaLR) eli rämeletot (RL) ovat mosaiikkimaisia soita, joiden puusto on lähes yksinomaan mäntyä. Mättäiden väliset lettopinnat voivat olla melko laajoja. Varsinaisten lettojen (VL) lähes puuttomilla kuivemmilla pinnoilla tavataan usein katajaa. Rimpiletot (RiL) ovat märkiä ja puuttomia, rimpiä on yli puolet suon pinta-alasta.

Ruohoiset sarakorvet (RhSK) ovat yleensä hieskoivuvaltaisia puustoltaan kituvia soita. Ruohoisen sararämeen (RhSR) puusto on yleensä harvaa ja kituvaa mättäillä kasvavaa mäntyä ja koivua; pienikasvuista kuusta voi olla seassa. Ruohoisia saranevoja (RhSN) ja ruohoisia rimpinevoja (RhRiN) on lähinnä Pohjois-Suomessa.

Varsinaisen sarakorven (VSK) puusto on harvaa ja kituvaa, etupäässä mättäillä kasvavaa koivua ja kuusta. Varsinaiset sararämeet (VSR) ovat mäntyvaltaisia, koivua esiintyy jonkin verran. Mättäät ovat melko matalia. Varsinaiset saranevat (VSN) ovat yleensä paksuturpeisia soita, joita luonnehtivat ns. suursarat (pullosara, jouhisara, juurtosara). Varsinaisten rimpinevojen (VRiN) tasapinnat muistuttavat varsinaista saranevaa.

Lyhytkorsirämeen (LkR) puusto on harvaa, pienikokoista mättäillä kasvavaa männikköä. Lyhytkorsikalvakkanevat (LkKaN) ovat melko märkiä soita, tyypin nimi on peräisin kalvakkarahkasammalesta.

Tupasvillarämeiltä (TR) puuttuvat selvät sekatyypin tuntomerkit, joten ne voitaisiin luokitella myös aitoihin rämeisiin. Puusto on harvaa ja kituvaa männikköä. Lyhytkorsinevat (LkN) ovat muita lyhytkortisia tyyppejä karumpia, paksuturpeisia soita.

Keidasrämeillä (KeR) kitukasvuinen mänty kasvaa harvassa usein pitkänomaisilla mätäs- eli kermipinnoilla. Kermeillä on rahkarämeen kasvillisuutta, välikköpinnat ovat lyhytkorsinevaa tai märempää kuljunevaa (KuN). Rahkaneva (RaN) on puuton rahkaräme.

Ojitetut suot

Metsäojitetut suot luokitellaan kolmeen kuivatusvaiheeseen sen mukaan, miten kauan ojituksesta on kulunut ja miten tehokas kuivatus on ollut:

• Ojikot ovat nuoria tai epätäydellisesti kehittyneitä ojitusaloja, joilla alkuperäinen suokasvillisuus on lähes muuttumatonta.
• Muuttumilla puuston kasvu on selvästi elpynyt tai avosoilla metsittyminen on jokseenkin täydellistä.
• Turvekankaiden kasvillisuus muistuttaa kivennäismaiden kasvillisuutta, ja suosammalien peittävyys pohjakerroksen tasapinnoilla on yleensä alle 25 %.

Ojitettu suokuvio luokitellaan jo ennen turvekangasvaiheen alkamista siihen turvekangastyyppiin, johon se tulee kehittymään.

Puuston kehitysluokat

Kehitysluokka kuvaa puuston metsänhoidollista ja puuntuotannollista kehitysvaihetta arviointihetkellä monimuotoisuudesta tai muista arvoista riippumatta. Se määritetään vain metsämaalle - ei siis kitu- tai joutomaalle. Kehitysluokka määräytyy puuston iän, rakenteen ja aiemman metsänkäsittelyn perusteella.

Kehitysluokat:

• A0 aukea. Puuton tai avohakkuun jälkeen lähes puuton alue, jolla voi olla verhopuustoa, kehityskelvotonta pienpuustoa ja/tai säästöpuita. Aukealla voi esiintyä myös muutaman aarin luontaisia kasvatuskelpoisia taimituppaita.
• S0 siemenpuumetsikkö. Männyn tai koivun luontaiseen uudistamiseen tähtäävällä hakkuulla käsitelty metsikkö, jossa siemenpuuston pääpuulajeina ovat mänty tai koivu. Siemenpuiden määrä on männyllä yleensä 50–100 kpl/ha ja koivulla 10–20 kpl/ha.
• T1 pieni taimikko. Taimikko, jonka keskipituus on alle 1,3 m.
• T2 varttunut taimikko. Taimikko, jonka keskipituus on yli 1,3 m, mutta puiden keskiläpimitta 1,3 m korkeudelta on alle 8 cm.
• Y1 ylispuustoinen taimikko. Kaksijakoinen metsikkö, jossa on kasvatuskelpoinen taimikko sekä siemen-, suojus- tai verhopuustoa, ja jonka seuraava metsänhoitotoimi on ylemmän jakson poisto.
• 02 nuori kasvatusmetsikkö. Metsikkö, jonka keskiläpimitta 1,3 m korkeudelta on 8–16 cm. Hakkuusta kertyy pääasiassa kuitupuuta.
• 03 varttunut kasvatusmetsikkö. Metsikkö, jonka puuston keskiläpimitta on 1,3 m korkeudelta yli 16 cm, mutta jota ei vielä luokitella uudistamiskypsäksi.
• 04 uudistuskypsä metsikkö. Metsikkö on uudistuskypsä, kun metsänomistajalle on taloudellisesti edullisempaa sen uudistaminen kuin sen edelleen kasvattaminen. Uudistuskypsyyttä arvioidaan metsänhoidon suositusten avulla (sivun oikeassa reunassa on linkki suositusten mukaisiin uudistamisen keskiläpimittoihin ja -ikiin).
• 05 suojuspuumetsikkö. Kuusen luontaiseen uudistamiseen tähtäävällä hakkuulla käsitelty metsikkö, jossa jo syntynyttä ja taimettumisen kautta syntyvää taimiainesta suojataan heinältä, hallalta, yms. vaaratekijöiltä. Suojuspuut voivat olla kuusen lisäksi mäntyä tai koivua. Suojuspuuston runkoluku on yleensä 100–300 kpl/ha.
• ER eri-ikäisrakenteinen metsikkö. Metsikkö, joka on eri-ikäisrakenteinen tai jota ollaan metsänhoitotoimilla kehittämässä eri-ikäisrakenteiseksi. Puusto on eri-ikäisrakenteinen, jos latvusto ei jakaannu selviin jaksoihin, vaan muodostuu eri jaksojen eri-ikäisistä ja erikokoisista puista.

Metsikön puuntuotannollista laatua arvioidaan vain metsämaalla, jossa ensisijaisena tavoitteena on puunkasvatus ja puunmyyntitulojen saaminen. Laatu lisätään tarkennuksena kuhunkin puuston kehitysluokkaan.

Metsikön puuntuotannollista laatua kuvaavat luokat:

• Kehityskelpoinen, hyvä. Puulaji on kasvupaikalle sopiva ja metsikön käsittely on ollut Hyvän metsänhoidon suositusten mukaista.
• Kehityskelpoinen, tyydyttävä: aukkoinen, harva, vähäpuustoinen. Metsikkö on puuston rakenteen ja tiheyden puolesta edellistä heikompi, mutta kykenee käyttämään kasvupaikan tuotoskyvyn pääosin hyväkseen.
• Kehityskelpoinen, tyydyttävä: ylitiheä, hoitamaton. Kasvatushakkuut tai hoitotyöt ovat selvästi viivästyneet, mutta metsikkö on vielä kehitettäväksi kelvollinen.
• Kehityskelvoton: aukkoinen, harva, vähäpuustoinen. Metsikkö, jonka avohakkuusta on kulunut yli 4 vuotta ilman viljelytoimenpiteitä tai jonka luontaiseen uudistamiseen tähtäävästä hakkuusta on kulunut Etelä-Suomessa yli 10 vuotta ja Pohjois-Suomessa yli 15 vuotta ilman, että kehityskelpoisten taimien määrä on saavuttanut vakiintumisrajan. Myös metsikkö, jonka kasvupaikalle sopivien puulajien pohjapinta-ala tai runkoluku on alle 50 % harvennusmallien vähimmäisrunkoluvusta tai -pohjapinta-alasta, kuuluu tähän luokkaan.
• Kehityskelvoton: ylitiheä, hoitamaton. Puuston elinvoimaisuus on heikentynyt liian suuren runkoluvun tai hoitamattomuuden vuoksi.
• Kehityskelvoton: kasvupaikalle metsänhoidollisesti sopimaton puulaji. Pääpuulaji on taloudellisesti vähäarvoinen tai kasvupaikalle sopimaton.
• Kehityskelvoton: yli-ikäinen. Kasvunsa miltei lopettanut, selvästi yli-ikäinen metsikkö. Etelä-Suomessa yleensä yli 140-vuotiaat ja Pohjois-Suomessa yleensä yli 250-vuotiaat metsiköt.
• Kehityskelvoton: huonokasvuinen, harsittu, jätemetsikkö. Puuston vallitsevia latvuskerroksia on poistettu hävityshakkuun luonteisesti tai uudistushakkuu on tehty metsikössä, jota ei ikänsä tai järeytensä puolesta pitäisi vielä uudistaa.
• Kehityskelvoton: tuhometsikkö. Hyönteisten tai sienten pahoin vioittama metsikkö, myrsky-, hirvi- tai lumituhometsikkö.

Vesitalouden järjestelyt

Vesitaloutta järjestelemällä voidaan parantaa puuston kasvuedellytyksiä alueilla, joissa maan märkyys rajoittaa puuston kasvua. Ojituksen jälkeen muun muassa maan happipitoisuus lisääntyy, juurten toimintaedellytykset paranevat, orgaanisen aineksen hajaantuminen nopeutuu ja puille käyttökelpoisten ravinteiden määrä lisääntyy. Epäsuorasti vesitalouteen voidaan metsänhoidossa vaikuttaa puuston kokonaishaihdunnan kautta säätämällä puuston määrää.

Vesitalouden järjestelyille voi olla tarvetta turvemailla tai veden vaivaamilla kivennäismailla. Turvemailla ojitukset ovat kunnostusojituksia, joita tehdään yleensä ensiharvennuksen ja uudistamisen yhteydessä.

Kivennäismaiden veden vaivaamissa osissa vesitaloutta järjestellään tavallisesti uudistamisen yhteydessä.

Uudistusalojen vesitalous

Uudistusalojen vesitalouden järjestelyyn käytettäviä maanmuokkausmenetelmiä ovat ojitus- ja naveromätästys sekä Pohjois-Suomessa lisäksi säätöauraus. Naveromätästystä ja säätöaurausta käytetään pintavesien ohjaamiseen pois istutuskohdasta, mutta tavoitteena ei ole vesien johtaminen pois käsittelyalueelta. Uudistusalan pysyvä kuivattaminen pohjaveden pinnan tasoa laskemalla toteutetaan ojitusmätästyksellä

Kunnostusojitus

Kunnostusojituksella tarkoitetaan vanhojen ojien perkaamista ja mahdollisesti täydennysojien kaivamista. Sen tavoitteena on hoitaa ojaverkoston kuivatusteho tavoiteltavalle tasolle siten, että samalla huolehditaan vesiensuojelusta. Turvemaiden kunnostusojitus lisää pintaturpeen happipitoisuutta ja vilkastuttaa pieneliötoimintaa, jolloin puiden ravinteidenotto ja kasvu paranevat.

Kunnostusojituksen ajankohdan määräävät käytännössä puuston määrä, harvennustarve ja ojien kuivatusteho. Kunnostusojitusväli on normaalisti 20–40 vuotta, mutta se voi olla tätä pidempi, jos puusto pystyy haihdunnallaan pitämään pohjaveden tason riittävän alhaalla. Runsaspuustoisilla kohteilla voi kunnostusojituksen tekeminen kasvatushakkuun yhteydessä olla turhaa.

Kunnostusojitustarve ja -kelpoisuus määritetään kohdekohtaisesti. Heikkotuottoisia kohteita ei ole taloudellisesti perusteltua kunnostusojittaa. Ojitusta harkitaan silloin, kun ojien kunto ei enää riitä ylläpitämään puustolle sopivaa pohjavedenpinnan tasoa tai kun pohjavedenpinnan taso nousee puuston hakkuiden johdosta vähentyneen haihdutuksen ja latvuspidännän takia. Tavoiteltavaa on, että pohjaveden taso on 30–50 senttimetrin syvyydessä kasvukauden aikana.

Metsän kehityksen kannalta on edullisinta sovittaa yhteen kunnostusojitus, hakkuut ja muut metsänhoitotoimet kuten lannoitukset. Turvemaametsien kunnostus on suositeltavaa toteuttaa yhteishankkeina ”kerralla kuntoon” -periaatteella, jolloin samassa hankkeessa toteutetaan kaikki tarvittavat hoitotoimet.

Kunnostusojituksen taloudelliseen kannattavuuteen vaikuttavat kasvupaikan viljavuus, lämpösumma ja kasvavan puuston määrä. Puustoa tulee olla niin paljon, että se pystyy kyseisellä kasvupaikalla reagoimaan kunnostusojitukseen ja aikaansaatu lisäkasvu vastaa metsänomistajan investoinnilta odottamaa tuottoa eli onko ojituksella saavutettava puunmyyntitulojen nykyarvon lisäys suurempi kuin ojituksesta aiheutuvat kustannukset.

Metsikkö on kunnostusojituskelpoinen, jos seuraavat ehdot täyttyvät:

• Ensikertaisen ojituksen jälkeen alueelle on syntynyt vähintään 5–metrinen puusto, jossa on kehityskelpoisia puita vähintään alla olevan taulukon mukaisesti.
• Pääosa uudistushakkuun puista tulee olemaan tukkipuun mitta- ja laatuvaatimukset täyttäviä.
• Odotettava puuston tuotos on vähintään 1,5 m3/ha vuodessa ilman toistuvia kaliumlannoituksia.
• Puusto on kasvanut ojituksen jälkeen 20 vuodessa vähintään 30 m3/ha ja 30 vuodessa 45 m3/ha.

Taulukko 2. Taloudellisesti tarkoituksenmukaisen kunnostusojituskelpoisuuden vähimmäisrunkoluku (kpl/ha) nuoressa kasvatusmetsässä kasvupaikoittain eri lämpösumma-alueilla. Varttuneissa taimikoissa tiheyden tulee olla vähintään 200 runkoa enemmän hehtaarilla kuin nuoressa kasvatusmetsässä. (Lähde: Hyvän metsänhoidon suositukset 2014, Tapio)

x = kunnostusojituskelpoinen / - = ei kunnostusojituskelpoinen / * = kannattavan taloudellisen tuloksen saavuttaminen edellyttää, että metsikössä tehdään vähintään yksi hakkuutuloja tuottava harvennushakkuu.

Ojituskelvottomiksi katsotaan metsiköt, jotka eivät täytä suotyypiltään ja ilmastoalueeltaan metsänkasvatuskelpoisuuden kriteerejä. Tällaisia alueita ovat esimerkiksi Lapissa sijaitsevat ojitetut avosuot ja niukkaravinteiset rämeet. Pääsääntönä voidaan pitää, että kunnostusojituskelpoisuuden kriteerit täyttyvät paikoilla, jotka kehittyvät vähintäänkin kohti puolukkaturvekangasta (ks. Suotyypit).

Ojituksen riskinä on orgaanisen ja epäorgaanisen kiintoaineksen sekä ravinteiden, joista haitallisimpia ovat typpi ja fosfori, kulkeutuminen pienvesiin ja vesistöihin. Kunnostusojituksen jälkeen kuormituksen kesto on keskimäärin 10 vuotta, jonka jälkeen palataan ojitusta edeltäneelle tasolle.

Ojituksien vesiensuojelutoimien ensisijaisena tavoitteena on minimoida ojituksen aiheuttamat haitat vesistöille. Vesiensuojelussa on keskeistä pysäyttää kiintoaines ja ravinteet, jotka ovat irronneet ojituksen seurauksena. Erilaisilla vesiensuojelumenetelmillä hidastetaan veden virtausnopeutta ja ehkäistään ojituksen vesistökuormitusta. Lisäksi huolehditaan, että kunnostusojituksella ei heikennetä pohjavesiesiintymien käyttökelpoisuutta.

Kunnostusojittamatta jätetään alueet, joilla ojat syöpyvät jatkuvasti, vesiensuojelutarkoituksiin käytettävät alueet (esimerkiksi pintavalutuskentät), vesistöjen tulva-alueelle kaivetut ojat, metsäluonnon arvokkaat elinympäristöt ja tärkeät pohjavesialueet.

Ojitettujen soiden luokitus

Ojitetut suot luokitellaan yleensä kolmeen pääryhmään sen mukaan, miten kauan ojituksesta on kulunut ja miten tehokas kuivatus se on ollut:

• Ojikot ovat nuoria tai epätäydellisesti kehittyneitä ojitusaloja, joilla pintakasvillisuus on vielä selvästi alkuperäisen, ojittamattoman suon pintakasvillisuuden kaltaista. Puuston kasvu tai ojitusalueiden metsittyminen on vielä vähäistä tai epätäydellistä.
• Muuttumilla puuston kasvu on selvästi elpynyt tai avosoilla metsittyminen on jokseenkin täydellistä.
• Turvekankaat ovat vanhoja ojitusalueita, joiden pintakasvillisuus muistuttaa enemmän kangasmaiden kuin soiden kasvillisuutta, ja suosammalien peittävyys pohjakerroksen tasapinnoilla on yleensä alle 25 %.

Ojitettu suokuvio luokitellaan jo ennen turvekangasvaiheen alkamista siihen turvekangastyyppiin, johon se tulee kehittymään.

Kirjallisuutta

Hotanen, J.-P., Nousiainen, H., Mäkipää, R., Reinikainen, A. ja Tonteri, T. 2008. Metsätyypit – opas kasvupaikkojen luokitteluun. Metsäkustannus Oy 2008.

Laine, J., Vasander, H., Hotanen, J-P., Nousiainen, H., Saarinen M. ja Penttilä. T. 2012. Suotyypit ja turvekankaat – opas kasvupaikkojen tunnistamiseen. Metsäkustannus Oy 2012.

Rantala, S. (toim.) 2014. Metsäkoulu 8. uudistettu painos. Metsäkustannus Oy 2014.

Rantala, S (toim.) 2018. Tapion Taskukirja 26. uudistettu painos. Metsäkustannus Oy.

Äijälä, O., Koistinen, A., Sved, J., Vanhatalo, K. ja Väisänen, P. (toim.) 2014. Hyvän metsänhoidon suositukset – Metsänhoito. Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio. Metsäkustannus Oy. 2014

Hyödyllisiä linkkejä Internetissä

Metsänhoidon suositukset - Kasvupaikkatyyppien tunnistaminen:

https://metsanhoidonsuositukset.fi/fi/toimenpiteet/kasvupaikkatyypin-tunnistaminen/

Metsätyypit - opas kasvupaikkojen luokitteluun:

https://metsatyypit.luke.fi/